Ennen kuin riskejä voi golfissa alkaa arvioimaan täytyy oppia tunnistamaan riskit. Veden ylitys ei välttämättä ole riski. Draiverilla avaaminen saattaa olla riski. Ja päinvastoin. Yleisohjetta tähän tyyliin on vaikea laatia ja pelitaidot pitäisikin optimoida kulloiseenkin pelitilanteeseen sopivaksi. Näkemys on valttia, mutta vaatii malttia. Peli ei kylläkään koskaan kulje suunnitelmien mukaan; voi ainoastaan yrittää pelata suunnitelmaa vasten.
Pelitilanteissa oikean vaihtoehdon näkeminen on melko vaikeaa; tämä siitäkin huolimatta että ratkaisu tilanteeseen olisi itsestäänselvyys kaikessa helppoudessaan. Jokainen tilanne sisältää helpon vaihtoehdon. Sellaista vaan on niin kovin vaikea nähdä. Tai niellä.
Aika usein pyritään suoraan lipulle kaihtamatta suurimpiakaan vaaroja. Tässä kohtaa riskit eivät useinkaan ole ottamisen arvoisia. Jos ammattilaisetkaan eivät aina lipun perässä mene, niin miksi harrastelijankaan pitäisi sellaista yrittää? Kivaahan se on toki. Siihen asti kun huomaa takovansa huolella päätään seinään.
Suunnittelijan esteitä tulisi pystyä huijaamaan elegantisti. Normilyönti suunnitelman mukaan riittää. Esteen voittaminen ylimääräisen voiman avulla johtaa esimerkiksi rumaan pullihutiin joka raajarikon sorsan lailla lepattaa lampeen. Ja jatkolyönti liian läheltä reunaa samaan paikkaan. Dominoteoria pätee tässäkin asiassa. Esteet tulee nähdä, mutta niihin ei auta tuijottaa. Pallon tieltä ne on poistettava kokonaan; ennen pallolle asettumista tietenkin.
Pituus ei ole pääasia. Suomen lyhyillä kentillä 130m lyönneillä voisi hyvinkin pelata parin pintaan. Ja satunnainen harrastelija vaikkapa yhdeksäänkymppiin ilman sen kummempia murheita. Kunhan ei vaan ala kolmen reiän mittaista ”bogiputkeaan” liikaa taivastelemaan.
Kaikki on kuitenkin tehtävä tääsillä, tekemiseensä uskoen ja parasta toivoen. Ja jossain kohtaa takuulla eteen tulee sopiva riski jonka näkee pystyvänsä hoitamaan vaivattoman helposti. Silloin on syytä pistää ihan kaikki peliin!